9.11 klo 15:00 oli meidän "suuri päivä" eli meistä tuli aviopari. Naimisiin mentiin maistraatissa, ihan kahden kesken.

Aluksi, kaikki näytti täydeltä katastrofilta!!!

Esteettömyyden haku oli oikeastaan melko ainoa asia, mikä meni putkeen...

Kun soitin vihkiaikaa kolme viikkoa ennen H-hetkeä (mielestäni ihan kohtuullinen aika, kyse oli kuitenkin virastoajasta eikä kellonajalla ollut meille väliä, kunhan päivä vain oli tuo). Ei kuulemma osaa ollenkaan sanoa onnistuuko. Mä olin ihan puulla päähän lyöty! Siis maistraatista ei saa vihkiaikaa virastoaikana tietylle päivälle?

Selitin tilanteen, miten olimme jo vihkisormuksen kaiverruttaneet, ja siksi päivän piti olla se mitä toivoimme. "ei kannata kuule mitään sormuksia alkaa vielä kaivertamaan, kun ei tiedä yhtään osuuko vihkijä tuona päivänä paikalle" ??? Noh, kysyin jo kiristyvällä äänellä, että onko nyt mitään mahdollisuuksia tarkistaa, olisko kyseinen vihkijä paikan päällä tuolloin "en pysty kyllä yhtään sanomaan, kun hän palaa lomaltaan vasta 2.11" siis viikkoa ennen vihkipäivää -että siis mun oletetaan odottavan viikkoa ennen haluamaani vihkipäivää, jotta tiedän voidaanko mut vihkiä silloin kun haluan?!!! Joo, juupa joo, en yhtään ihmettele, että palvelu on ilmainen, en kyllä moisesta suostuisi penniäkään maksamaankaan!!!

Tässä kohtaa ihan jo kimpaannuin (mielestäni syystä) ja luettelin hyvin hitaasti, kireästi ja rauhallisesti, että me haluamme mennä naimisiin maanantaina, joka on arkipäivä, meille ei ole kellonajalla väliä, ja mä soitan 3 viikkoa aikaisemmin. Pyyntö ei ole mitenkään epärealistinen, enkä mä todellakaan ala odottamaan viikkoa ennen hääpäivää, jotta saan vahvistuksen, onko se mun todellinen hääpäiväni. Että mitä teette asian hyväksi?!

Hetken mietittyään (äänestä kuuli että nainen oli toisessa päässä lähinnnä paniikissa mun "asenteesta") hän ehdotti, josko siirtäisi mut toiseen maistraatin pisteeseen, josko heillä olisi vihkiaikoja antaa. Tämä sopi mulle, sillä tässä vaiheessa mulle oli ihan sama, ajetaanko me 20km vai 55km jotta pääsemme naimisiin sinä päivänä kun haluamme.

Kyseisessä paikassa mitään ongelmia ei sitten ollutkaan. Sovimme yksityiskohdat (erittäin mukavan tuntuinen mies muuten) ja asia oli selvä.

Seuraavana päivänä lähdimme hakemaan sormuksia. Kaikki oli muuten hyvin, mutta vihkisormuksessa luki S&A Siis MITÄ??? Siinä vaiheessa mä olin jo sen verran tokeentunut, ja ilmeisen tyytynyt kohtalooni (tämä siis on näitä asioita, joka vaan sitten tökkii...)... Kysyin kylmän rauhallisesti myyjältä, että "meinaatteko, että vielä tässä alan miestä vaihtamaan?" Myyjä oli hetken ihan änkkänä, eikä selvästikään ymmärtänyt lainkaan mistä puhuin. Näytin hälle sormusta, ja totesin, että mieheni etunimi alkaa J:llä ei suinkaan A:lla, ja samainen etunimi on kuitenkin kirjoitettu oikein kihlasormukseen?! (kaiverrutettiin yhtäaikaa). Onneksi kaivertaja oli paikalla, ja korjasi asian odotettaessa. Myyjän naama punoitti koko sen ajan kun olimme liikkeessä, luonnollisestikaan me vääräleuat ei osattu olla aiheesta hiljaa vaan vitsailtiin asiaankuuluvasti katsellen käkikelloja...

Kävi jopa mielessä, että josko maistraatista olisi löytynyt aikaa nimenvaihdokselle (edes), niin saataisiin se nimi vaihdettua kihlauksen ja vihille menon välissä... :D

Hääkuvaus oli sovittuna yhdeksi perjantaiksi. Koko viikon oli ihan ällöttävä keli, mutta jostain ihmeestä aurinko tuli esiin juuri puoli tuntia ennen kuvauksen alkua ja paistoi hienosti koko "session" ajan. Aurinko meni pilveen jälleen tunnin kuvauksen jälkeen -eli on sentään joku meidänkin puolella :D

Kuumeisesti odotin hääpäivää, sovitin vihkisormusta sormeeni monta kertaa, kun en olisi malttanut odottaa niin "kauaa" joo, mä en käsitä miten joku voi suunnitella häitään vuoden tai enemmän!!! Ei sopisi mulle :) Siinä välissä väsäsin kutsukortit illanistujaisiin. Naimisiin menon yksi kriteeri oli, ettei "mitään kermakakku prinsessajuttuja" eikä myöskään mitään 300 hengen kirkkohäitä. Sulhanen on kova jännittämään, ja mä taas en innostunut siitä valtavasta järjestelymäärästä. Lisäksi mä oon kuitenkin NIIN raskaana, että kirkkohäät jo ajatuksena tuntui jotenkin kornilta. Siispä kahden kesken seremonia tuntui meille oikealta ratkaisulta, kun tämä oli kumminkin meidän keskinäinen juttu ennenkaikkea.

Kutsukorttien teko meni suht kivuttomasti, jollei nyt liimaisia näppejä ja yhtä lisäkauppareissua oteta lukuun. Mun ihana mieheni muuten silloin tarjoutui menemään Tiimariin samalla kaupunkireissulla, kun haki jotain varaosia. Oikeasti! Mies menee vapaaehtoisesti Tiimariin ostamaan vaaleanpunaista silkkipaperia?! Joo, se rakastaa mua!

Kutsukortit sovittiin lähetettäväksi vihkipäivänä, koska ei haluttu, että ketään on jäljillä tästä asiasta. Kukkalaitteen tekijä, sormusten kaivertaja ja valokuvaaja olivat siis ainoita "ulkopuolisia" jotka tiesivät tästä.

Vihkipäivän aamu lähestyi ja vähän jännitti, ei kuitenkaan mitenkään mainittavasti "olosuhteisiin nähden". Kunnes maanantaina aamulla likalla oli kuumetta. Kiva kiva! Nyt sitten miettimään, miten hommat hoidetaan taas tässä tilanteessa. Alkuperäinen suunnitelmahan oli, että likka kerkiää olemaan hoidossa vihkimisen ajan, ja haemme sen vasta sen jälkeen sieltä pois -joten olisimme saaneet hoitaa asian "rauhassa". Ei siinä sitten muuta kuin suunnitelma B käyttöön. Mies haki kukat ruokatunnilla ja tuli koti kautta hakemaan meidät. Tyttö tuli mukaan vihkipaikan parkkipaikalle, ja mä laitoin satucd:n soimaan. Kesti kuitenkin puolituntia, joten laskin, että vaikka kaava olisi vähän pidempikin, niin ehditään takaisin ennen sen loppumista.

Hetken palloiltiin, kunnes löydettiin perille. Perillä vihkijää ei näkynyt missään (ja alkoi jo taas jännittää -mitä nyt taas?!) ja me vitsailtiin keskenämme vihkihuoneessa. Lopulta vihkijä tuli paikalle 10min myöhässä ja oli ihan isä Mitron näköinen :D Mä jäin jotenkin niin kiinni siihen ajatukseen, että keskityin vaan tuijottamaan miestä sen vihkimisen ajan :) Kaikki meni kuitenkin hyvin, vihkikaava oli lyhyt mutta kaunis, ja saimme siis toisemme noin. klo 15:20.

Vihkijä ojensi meille vihkitodistuksen ja pyysi tarkistamaan, että kaikki on kunnossa, molempien mielestä se oli ok, ja kiiruhdimme autolle (koska kerran tyttö siellä odotti -särkylääke vei toki kuumeen, mutta tukkoinen oli silti ja kipeä). Autossa odotti surusilmäinen tyttö. Hän oli pissannut housuun... (noh kuinkas muutenkaan...) Hänelle ei koskaan käy enää vahinkoa, mutta tietenkin juuri nyt se oli käynyt :) Ei muuta kuin vaatteet pois ja takakoppaan. Onneksi mulla on aina autossa pyyheliina ja viltti niin tyttö käärittiin niihin kotimatkaksi ja nukkuikin koko matkan kotiin asti -eli ei ainakaan palellut -vaikkei varsinaisia vaatteita ollutkaan pitkähihaista lukuunottamatta.

Seuraavana päivänä katsoin uudelleen vihkitodistusta. Ihan kiva, mutta se mies jonka kanssa menin naimisiin, ei kyllä ole vihkitodistuksessa lukeva miehen nimi... Etunimi oli kirjoitettu aivan väärin. Tyrskähtelin itsekseni ja ensimmäiseksi soitin miehelle, että ollaanpa me molemmat "niin" tarkaavaisia, ettei edes huomata miten toisen etunimi on kirjoitettu väärin. Etunimi on oikeasti kaksiosainen väliviivalla, nyt väliviiva puuttui ja jälkimmäinen osa oli lyhennetty. Soitin jälleen maistraattiin ja kysyin, voisiko saada uuden version, ja oikeilla nimillä ;) Sosiaaliturvatunnukset sentään täsmäsivät :D

Nyt ollaan siis onnellisesti naimisissa, ja samalla sukunimellä. Töissä ei vielä ketään tiedä ja katsotaan nyt kauanko tässä menee, että olen siellä takaisin nimenmuutoksesta ilmoittamassa. Likka nosti kuumeen uudelleen eilen illalla, eli tänään ollaan menossa infektiopolille puolilta päivin. Täytyy toivoa, ettei ole possua vaan jotain sitkeämpää tavallista flunssaa -mitä sitäkin on täällä paljon liikkeellä.

EDIT ja sinä vierailija, joka koit pahaa omaatuntoa lapsesta autossa. Tiedoksi, meilläpäin ei ole pätkääkään lunta, lämpöasteet on plussalla. Lisäksi auto kävi koko ajan, eli siellä ei todellakaan ollut kylmä. Muut kommenttisi jätän omaan arvoonsa, ethän edes pysty omalla nimelläsi kirjoittamaan. Kiitokset kuitenkin huolenpidosta. Jos todella olisit lukenut blogejani vähän paremmin, tietäisit kyllä, että edellisen liiton lapset eivät ole ÄIDILLEEN riippakiviä. Kirjoitustyylini on ironinen (jonka myös tietäisit, jos lukisit juttujani "oikeasti") blogin kirjoittaminen sinänsä ei kerro todellisesta elämästä yhtään mitään. Varmaan olet kamalan yllättynyt kun kerron, että esim. Toko harkat joita kuvaan, ei toisen mielestä mene lainkaan niin, kuin tänne kirjoitan. Joka kerta kun asiaa kirjoitetaan kuvaavasti, tulee sinne värikynää mukaan ja myös tunnetiloja, jotka vaikuttavat kirjoituksen ulostuloon.

Aivan uskomaton kommentti, mutta sinänsä, jokaisella saa olla mielipiteensä, ei siinä mitään. Mulla on sen verran puhtaat jauhot pussissa, että kestän kyllä kritiikkiä, mutta aiheettomasta kritiikistä vedän herneen nenään, niinkuin jokainen jota väärin perustein syytetään. Kiitos huolenpidostasi, mutta meidän perheessä on kaikki ihan hyvin. Voit käyttää ylimääräisen energiasi vaikka vapaaehtoistyöhön, sieltä varmasti löytyy ihan oikeasti apua tarvitsevia ihmisiä.