On erinäisiä asioita, mitkä ainakin minulle tuli täysin puuntakaa, juurikin silloin kun sain esikoisen. Edelleenkin, vaikka nyt jo kolme on saatettu maailmaan -on tietyt asiat vain "unohtunut" ja varmasti niin on tarkoitettukin.

Ajattelin kuitenkin kirjoitella näitä ylös, jotta kanssasisaret pääsisivät vähän helpommalla, ja samalla myöskin saisivat sen rauhallisen tunteen, kun synnytys on ohi -että nämä asiat / tuntemukset / tapahtumat ovat ihan normaaleja.

Ensimmäinen asia, mikä aina yllättää on jälkipoltot. Jotenkin sitä kuvittelee, että se kipu loppuu siihen synnytykseen. Tavallaan loppuukin, mutta seuraavana yönä ja mahdollisesti jo nopeamminkin alkavat jälkipoltot, jotka siis yksinkertaisesti johtuvat siitä, että kohtu supistelee takaisin kohti "normaalimittoja". Polttoja voisi kuvailla lähinnä ultimate menkkakivuiksi. Näihin kannattaa vuodeosastolla ihan reippaasti vaan pyytää särkylääkettä. Mäkin sanoin tästä synnytyksestä jo heti kun pääsin omaan huoneeseen, että tuokaa kipulääke, koska ne kivut yltyy yllättävän äkkiä ja turhaa on kärsiä tarpeettomasti (eihän se särkylääke kumminkaan koko sitä kiputuntemusta pois vie, mutta helpottaa).

Jälkivuoto voi myös säikäyttää. Aluksi ne sairaalan tarjoamat siteet tuntuu vitsiltä, mutta hyvin pian sinulle valkenee, että ne on ihan aiheelliset. Ennenkaikkea ne on mukavan pehmeät (jos tässä kohtaa nyt voi mukavasta puhua) eli mitkään tämän hetken trendisiteet "ihanan mikronohuet" ei todellakaan ole tätä tilannetta varten. Siteet on niin kovia, että ne hinkkaa jo ennestäänkin "hivenen" helliä paikkoja ihan liikaa -ja tuloksena on entistä kivuliaampi alakerta. Ihan suosittelen lämpimästi: kaksi tälläista paksua sidettä vaan päällekkäin, ainakin aluksi.

Tikkien määrästä toki riippuu, millainen on olotilasi synnytyksen jälkeen (ja tietenkin myös synnytyksen rajuudesta muuten). Mulla on synnytykset olleet kuitenkin melko helppoja, enkä ole revennyt yhdelläkään kerralla pahasti. Ensimmäisestä minulla leikattiin väliliha, ja se onkin ollut kaikkein kivuliain kokemus -synnytyksen jälkeisistä vaivoista siis. Haavoihin ja tikkauksiin sen verran, että se useasti suihkuttelu on ainoa mikä siihen auttaa. Ihan aluksi ei voi kuvitellakaan mitään ilmakylpyjä, mutta heti kun vuoto vähäsen laantuu, niin kannattaa antaa myös ilmaa alakertaan -se nopeuttaa parantumista huomattavasti, eikä tule mahdollisen hautomisen seurauksena mitään tulehduksia. Sairaalassa on totuttu kaikenmaailman eritteisiin, eli pyyhe vain sängylle ja pikkarit hetkeksi pois -siellä pyykkihuolto toimii, eikä turhaan kannata kainostella.

Yksi melkein voi sanoa yllättävimmistä asioista synnytyksen jälkeen on se kun vauva alkaa imeä rintaa. Se siis ei ole mikään ihan hento ote, mikä sillä vauvalla on, melkeinpä voisi kuvitella, että se aikoo imaista sen koko tissin kerralla... Tunne on siis aikamoisen huikea, mutta niin sen kuuluukin olla. Siitä ainakin tietää, että vauva tietää mitä se on tekemässä :) Niitä elämän suuria ihmeitä!

Seuraava tuskan hetki tulee, kun maito alkaa nousta rintoihin. Voi elämä. Juuri kun ajattelit, että tämän tukalampaa olotilaa ei voi olla, otapa pienet tirsat ja AVOT oot Dolly Parton ja rinnat on NIIN pinkeät, että et olis ikimaailmassa voinut kuvitellakaan saavasi sellaiset meijerit. Ja sitten kannattaa ottaa opista vaarin! Ainakin TYKS:ssä suositellaan kaalinlehtiä kun maito nousee, se ei ole vitsi! Se voi tuntua siltä, ja ensimmäinen ajatus onkin (ainakin mulla), että JOO JOO, varmaan alan nyt rintojani johonkin kaaliin kääriä. Mutta se siis kannattaa, ihan oikeasti. Ensimmäisestä en uskonut -voi hellan lettas sentään mitä tuskaa, toisesta olin vähän liian myöhässä, ja tästä kolmannesta iskin kaalit rintoihin HETI kun alkoi tuntua siltä, että rinta täyttyy. Kaalista siis rikotaan sisäpinta, ja siitä erittyvä neste helpottaa turvotusta. Koska rinta täyttyy se myös turpoaa, ja tähän turvotukseen ei oikeastaan auta mikään muu kuin kaali. Haju on sitten toissijainen juttu, kaalihan haisee, ja myös sitten rintasi haisevat kaalille, mutta vauva ei välitä siitä. Kannattaa siis uskoa, ja käyttää kylmää kaalia se on vain itsellesi helpompaa :)

Toinen asia tissien täyttymisen estämiseksi on lypsäminen. Sitä kannattaa tehdä niin, että rinnat on mahdollisimaan vähän "superpinkeät" eli käytännössä kun nännipihankin ympäriltäkin alkaa kovettua (tisseistä siis oikeasti tulee kovat, tää ei oo vitsi...) niin mars lypsämään! Mä käytin ihan suvereenisti lavuaaria. Heruttelin sinne ylimääräiset maidot, määrät on kuitenkin niin  pieniä, ettei sitä vielä varsinaiseksi lypsämiseksi voi kutsua. Voi kestää hetken ennenkuin mitään alkaa tulla, mutta loppukädessä tämä kannattaa. Lisäksi kävin aina heruttamassa vauvan syömisen jälkeen ylimääräiset pois toisesta tissistä, jotta pystyy taas odottamaan seuraavaan imetyskertaan asti. Nykyinen suositushan on, että kerrallaan syötetään vain yksi rinta kerrallaan.

Maidon tuotanto tasoittuu pikkuhiljaa, mulla on kestänyt suurinpiirtein viikon verran, ennenkuin alkaa käydä niin, ettei tissit piukota enää ihan jumalattomasti. Tätä piukotusta kestää kuitenkin täysimetyksen ajan -aina varsinkin silloin, kun vauva esim. yhtäkkiä nukkuukin pidemmän pätkän -ja oot taas helisemässä tissiesi kanssa -ne kun on aika hyvin ajastettuja vauvan alkuperäiseen rytmiin... Ja eikun lypsämään -vauva kun ei saa kunnon otetta myöskään turhan täydestä rinnasta.

Sanottakoon, että mulla maidontuotanto on aina ollut sitä luokkaa, että parikin vauvaa olis helposti pystynyt syöttämään... Tämä on siis vain minun näkemykseni rintojen täyttymisestä. Joillekin ei toki maito nouse, ja joutuu käyttämään pulloa, mutta se on sitten ihan toinen tarina, josta minä en tiedä mitään.

Oudoin (omasta mielestäni) ilmiö vauvan syntymän jälkeen on, että en tykkää että muhun kosketaan kun imetän... En tiedä mistä ihmeestä se johtuu, mutta jotenkin se imetys on "pyhä hetki". Tämä tuottaa ongelmia mun miehelle, hänen näkökulmastaan, kun oon siinä sitten silleen "sopivasti" hellyyden osoituksille. Ja mieli tekis rääkästä ja lujaa! En kuitenkaan raaski ja halua loukata miestä, joka kuitenkin vain tarkoittaa hyvää. Jossain vaiheessa tämä pitää kuitenkin ottaa puheeksi, mutta nyt, kun olemme juuri kotiutuneet ja homma on kokonaan uutta miehelle, yritän välttää konflikteja.

Sitten se tärkein, mikä meiltä äideiltä TODELLA usein unohtuu. Jakakaa vastuuta, antakaa myös miehen tehdä ja pitäkää "turpanne tukossa". Neuvokaa, kun neuvoa kysytään, mutta älkää ladelko kuudensadan kohdan muistilistaa pelkästään vauvan kantamisesta olohuoneesta keittiöön! Tämä jos joku saa miehen vauvanhoitoinnon laskemaan -ja sitä kadutte vielä karseasti tulevaisuudessa. Jos "haluatte itsellenne" osallistuvan ja oma-aloitteisin tasavertaisen puolison vauvan hoidossa, niin antakaa miehelle tilaa. Se näyttää kömpelöltä ja välillä koomiseltakin, mutta ÄLÄ naura, älä edes hymyile. Mies oikeasti vasta tutustuu vauvaan, hän ei ole tuntenut sen liikkeitä saatikka ollut mitenkään valmis (kuitenkaan) tähän kääröön, joka kaikessa ihanuudessaan sulattaa karskimmankin miehen sydämen.

Vauva-aika on ihanaa, itse vauva on ihana, ja kaikki mikä liittyy vauvaan on ihanaa... Nämä ensimmäiset kuukaudet eletään ruusunpunaiset silmälasit nenällä ja nautitaan vauvasta. Vaikka niitä olisi kuinka monta, niin joka kerta on ihmeellinen. Aina joka kerran täyttyy mieli siitä valtavasta onnen tunteesta sitä pientä pötkylää kohtaan, joka tuhisee ja inisee ja imputtaa rinnalla tyytyväisenä.

Blogin kohtaloa en ole vielä päättänyt. Vauvasta en tänne ala sen enempää kirjoittelemaan. En tiedä alanko kirjoittaa vauvasta blogia lainkaan, tiedän, että vauvakiireet imaisee mukaansa ja blogimaailma menettää merkitystään. Onhan tämä ollut koko raskauden ajan sellainen henkireikä ja vertaistuen kohtaamispaikka. Edelleen seurailen mulla seurannassa olevat raskausblogit sinne "Grande Finaleen" asti.

Kiitos teille kaikille, kun olette jaksaneet lukea ja kannustaa sekä ennenkaikkea kommentoida ja elää mukana tämän koko ajan. "Sekaisin elämästä" -blogi jatkaa ainakin yleismaailmallista juttua, vaikkei se varsinaisesti olekaan keskittynyt alunperin kuin käsitöihin ja koiraan :) Kyllä sielläkin silti meidän normaalielämä paistaa läpi, ja varmasti mainintoja lapsista tulee silloin tällöin. Päivitystahti varmasti tulee hidastumaan, mutta niinhän se on, että elämässä asiat vaan vaihtavat tärkeysjärjestystään kulloisenkin elämäntilanteen mukaan.

Oikein aurinkoista ja mukavaa kevättä toivottelee Sanna, kyllä me vielä "nähdään" :D