Tämä on nyt todellista vuodatusta...

Jotenkin on nyt tunteet niin pinnassa, että on pakko kirjoittaa omasta toisesta odotuksesta joka on ollut oikeastaan yhtä "kammotusta" alusta asti. Siinä sivussa myös "vähän" taustoja.

Ensinnäkin prinsessa sai alkunsa, kun vielä imetin täysillä ensimmäistä, sekä olimme vakaasti päättäneet, että meille riittää vallan mainiosti yksi lapsi. Menin gynelle kauheiden vatsakipujen takia, koska olin aivan varma, että vähintään on syövästä kysymys. Niin paljon pisti jonnekin munasarjojen tienoille.

Ultrattiin ja muistan ikuisesti sen huoneen, muistan miltä gyne näytti, muistan sen hajun. Muistan ne sanat ikuisesti "kyllähän täältä syy löytyy, sinä olet noin kuudennella viikolla raskaana". Tämän jälkeen minä kiljuin gynelle suoraa huutos "ei helvetti, enkä ole, en mä VOI olla raskaana" Gynen ilme on myös tiukasti takaraivossani, hetken mies näytti jo siltä, että juoksee mua karkuun ovesta, eikä taakseen katso. Ilmeisesti ei ihan yleinen reaktio tuohon "iloiseen uutiseen".

Olin siis totaalisen shokissa, ajoin autoa täysin tietämättä mitä ympärilläni tapahtui. Olin palannut töihin juuri kuukausi takaisin, jotta perheemme talous olisi edes jotenkin pystytty vielä pelastamaan. Silloinen mieheni oli ollut koko edellisen puoli vuotta sairaslomalla ja rahaa ei yksinkertaisesti ollut kunnolla ruokaan.

Ruokakaupan pihasta soitin silloiselle miehelle ja kerroin mikä on tilanne. Kaipasin jotain sympatiaa, kaipasin, että joku sanoisi jotain hyvää, kaipasin edes sitä pientä toivon kipinää "kyllä me pärjätään". Vastassa kylmä ääni: "katotaan mitä sille tehdään, kun tulet kotiin"

Tästä alkoi pikkuhiljaa minun tieni siksi ihmiseksi, joka hoitaa kaiken, pitää kaikesta huolta, eikä turhia kysele. Tästä alkoi hiljainen tieni, kohti sitä syvää melkein pohjatonta kaivoa, jonka päässä on vain mustaa ja tyhjää. Pelkkä hiljaisuus, missä minusta ei ole enää mitään jäljellä.

Kotona "puhuttiin" eli ilmoitin, että aborttia en ainakaan tee. Tästä mieheni otti selvästi nokkiinsa, en tiedä miksi, mutta hänestä hänen piti olla kaiken suunnittelija/toteuttaja ja toimeenpanija. Eli kun hän ei ollut tätä suunnitellut, tämä on MINUN projektini. Todellisuudessa (nyt kun asiaa ajattelen) hän ei osannut omalta kivultaan ja huoleltaan perheen selviämisestä vatvoa asiaa. Minä taas olisin halunnut, että joku olisi sanonut "kyllä me pärjätään".

Veriseulasta alkoi seuraava painajainen. ATF (vai ATP enää en tarkkaan muista kaikkia lääketieteellisiä termejä oikein) arvot 600 kertaiset, kukaan ei koskaan ole testissä saanut näin isoja lukuja (vielä tänäkään päivänä -kävin tänä vuonna TYKS:n perinnöllisyyspolilla ennen tätä raskautta, ja siellä tiedettiin minut heti "ai sinä olet se -sinusta puhutaan edelleen TYKS:ssä"). Otettiin lapsivesinäyte, josta selvisi myös sukupuoli 100% varmasti. Näytteessä kaikki oli kunnossa. Tämän jälkeen asiaan ei enää kiinnitetty huomiota. Minä vain hiljaa pelkäsin, odotin ja pelkäsin. Jollain tasolla tiesin, en halunnut myöntää, mutta hiljaa tiesin. Äidinvaisto sanotaan.

Prinsessa syntyi päivän lasketun ajan jälkeen, synnytys käynnistyi laskettuna päivänä, mutta varsinainen syntymä oli lauantaiaamuna, muistan sen vieläkin. Miten helppoa oli synnyttää, tämä oli minun projektini. Uppouduin vain siihen, että lapsi syntyy nyt. Mies oli vierellä hölisi jotain kipulääkkeistä, hoki koko ajan kuin rikkinäinen robotti ”jollet kohta pyydä epiduraalia niin et enää saa sitä” varmaan kymmenen kertaa. Meinasin heittää sitä jollain isolla ja kovalla, häipyisi siitä valittamasta, ottaisi itse sen piikin jos se niin helvetisti auttaa. Minä pärjään kyllä. Minä ja prinsessa. Ilokaasulla alusta loppuun, ei muuta, missään kohtaa ei sattunut liikaa, kaiken kestin. Ei mitään ongelmaa, se sattuu, mutta juuri sen verran kuin minä kestän. Minä ja prinsessa.

Kun pääsin sairaalasta, oli mies jo melkein petipotilaana. Selkä paheni koko ajan. Minulla oli 3 lasta, vaikka vain kaksi olin synnyttänyt. En muista mitään ensimmäiseen puoleen vuoteeen, olin kai hengissä, hädin tuskin. Kaiken piti pyöriä, kaiken piti toimia, koska minä pyöritin ja minä venyin. Minä valvoin, minä nukuin, aina kun pystyin. Olin kuulemma aina kiukkuinen, en yhtään enää kiva. Niin, onneksi minun elämäni oli kivaa.

Neuvolassa ei kertaakaan kysytty miten voin, ei kertaakaan sairaalassa, jossa mieheni oli hoidettavana, kysytty miten MINÄ jaksan. Kukaan ei ollut kiinnostunut. Minä liian väsynyt, syytän kaikkia niitä ammatti-ihmisiä, jotka minut silloin näkivät, miksei kukaan kysynyt? Minä kellun, virta vie. Edelleen olen katkera, kaikesta siitä, jonka kestin väkisin, hammasta purren.

Minulla oli 1,5 vuotias ja pieni vauva, 35v mies, joka on käytännössä käyttökelvoton. Mitä silloin kuuluu tehdä? Ei yhtään kaveria mailla halmeilla, omaa tukiverkostoa 0. Silloin vain purraan hammasta, ja pusketaan eteenpäin, ei silloin mietitä. Silloin tehdään ja tehdään, ei aikaa ajatella. Joustetaan, annetaan virran viedä. Ei kysellä, tehdään.

Kun tyttö täytti 8kk, heräsin. Vauva ei liikkunut oikein, vauva kääntyi vain toisella kyljellään. Vauva ei yrittänytkään eteenpäin, oli vaan ja möllötti selällään ja istui. Tyttö voi istua 4 tuntia, jos antoi. Ei mitään yritystä mihinkään suuntaan. Tyytyväinen vauva, aina, aina iloinen. Mutta öisin huutava minileijona. Sen karjunta pitää hereillä koko perheen.

Olin huono äiti, jollen saanut tyttöä hiljaiseksi omassa sängyssään, lasten kuuluu nukkua omassa sängyssä. Näin minulle kerrottiin. Niimpä roikuin pinnasängyn  reunalla klo 3 yöllä ja yritin saada tyttöä rauhoittumaan, pikkuhiljaa tytön peitto kastui kyynelistä jotka valuivat minusta, minä en vain jaksa.

Tyttö ei rauhoittunut mihinkään muualle kuin viereeni. Kun tyttö raivostui, ei hän osannut rauhoittua. Selitys ei mennyt läpi, minä kuulemma HALUSIN, että tyttö on meidän välissä, jotta saisin olla rauhassa. Kaikki pyörii miehen ympärillä –kun minä välttelen HÄNTÄ. Hän oli aina maailman napa, vaikka ulospäin näytti muuta.

Neuvolassa sain kiljua elämäni kyllyydestä, että sain tytön tutkimuksiin. Vihdoin vuosineuvolassa minut otettiin todesta, lähete TYKS:n jatkotutkimuksiin.

Tutkimusaika tuli jo muutaman viikon päähän, diagnoosi oli selvä, kaikkia hienoja kirjaimia ja numeroita en enää muista. Mutta selvästi tuli selväksi, että pahasti on vialla ja magneettikuvaan.

Aivoissa löydös, löydöksen syy-seuraus suhteet jäivät täysin pimentoon. Lääkäri ilmoitti tuloksen PUHELIMESSA, minulle, joka en kunnolla tiennyt mikä päivä on... itkin vain työkaverin olkaa vasten, lapsen aivoissa on jotain vikaa, sain nyyhkytettyä. Taas yksi jakso alkoi, josta en muista mitään.

Aloitettiin fysioterapia, ja seuraava seuranta TYKS neurologiselle vuoden päähän. Laput tuli kotiin, latinaa täynnä, siitä pitäisi selvitä mikä lasta vaivaa. Google käyttöön, mitään ei löytynyt moisella diagnoosilla. Kukaan ei koskaan selittänyt minulle, mitä tämä tarkoittaa. Minä vain tarvoin eteenpäin, vein terapiaan joka viikko, kuntoutin kotona, passasin miestä, hoidin kaiken. Ihan kaiken, paitsi itseäni. Kyllä tämä tästä, kun jaksan vielä vähän aikaa, sitten helpottaa. Ei helpottanut.

2 vuotta meni kuin kuvun alla, ei mitään havaintoa, miehen tila oli lopulta sitä, että hän ei päässyt edes vessaan. Selkä leikattiin, olin tyytyväinen, sain nukkua viikon, niinkuin halusin. Lapset vieressä. Poika huusi koko viikon isänsä perään. He olivat kuin paita ja peppu, poika on ollut isänsä hoidossa puolen vuoden ulkopuolista hoitojaksoa lukuunottamatta. Leikkauksen piti olla pelastus, toisin kävi, tietenkin, ei mitään muutosta. Ei myöskään mitään muuta enää tehtävissä. Tätä tämä nyt sitten on, passataan ja hoidetaan, kyllä minä jaksan.

Tyttö oppi pitkän terapian päätteeksi kävelemään 2v4kk se oli iso asia, siihen asti häntä piti kantaa joka paikkaan. SE on raskasta. Mieheltä meni jalat alta aina välillä, ei koskaan tiennyt koska, piti pitää lapset pois edestä. Mies joi, joi kun ei muuta osannut, hukutti murheensa pulloon. Ei osannut muuta, minä en myöskään jaksanut enää kysellä miten voit. Mies syytti minua, kun minulla kaikki hyvin. Hiphei! Pitäisi varmaan fanfaaria soittaa, niin upea oli fiilis. Todellisuudessa olin veitsenterällä koko ajan. Äitini ihmetteli ääneen, miten vahva olen, kun jaksan aina vaan. Mikä on vaihtoehto? Ei minulla ollut vaihtoehto, vain tämä yksi, ei pakokeinoa mihinkään.

Syksy 2007, silloin kaikki hajosi. Tyttö täytti 3, mies täysin loppu. Yritti itsemurhaa, vei lääkkeet ja viinat saunaan, hyvästeli lapset, minä katsoin vierestä. Minulle ei sanonut mitään. Minä en sanonut mitään. Kaikkeni antaneena, enempään en pysty. Tapa sitten itses, mä en enää enempään pysty. Lukitsin kaikki ovet, paniikki, jos tekee meille jotain. Soitin 112, tilasin ambulanssin, luettelin kaikki lääkkeet mitä miehellä on mukanaan, tiesin ne kaikki hyvin, olinhan ne kaikki itse käynyt hakemassa apteekista ja pitänyt niistä kirjaa. Kun mies ei enää pystynyt.

Soitin työkaverille ”tule tänne, mä en enää jaksa xxx tappaa itsensä, mä en välitä” muistan sen vieläkin kuin eilisen. Se syvä viha, pettymys, kaikki mitä olin kestänyt. Päällimmäinen tunne, ”sinä saatanan paska jätät vielä tämän kaiken mun harteilleni, luovutat, sun ei enää tarvitse, miksi minä joudun?”

Silloin sen päätin, tämä oli tässä. Minä en tätä halua, en tahdo, enää en pysty. Pois täytyy päästä, jonnekin muualle, on oltava muutakin.

Päivällä hain mieheni pois ensiavusta. Pitivät yön yli sairaalassa, minulle soittivat, kun piti kotiuttaa. Minun silmissäni hän oli kuollut. Ei mitään tunteita, pelkkää ilmaa. Vein kotiin, sinne jätin, pärjätköön, tätä en ole koskaan tilannut. Tähän kaikkeen en voi olla syyllinen, vain minä kärsin, väärin, me kaikki kärsitään.

Enää en palannut kotiin, menimme lasten kanssa muualle yöksi. Ei enää koskaan sitä helvettiä. Sen aika oli nyt ohi.

Talo oli minun. Minä olin poissa jaloista, mies asui siellä vielä 3 kuukautta. Minä maksoin kaiken, hoidin silti edelleen kaiken. Ajoin kolme kuukautta töiden –varakodin ja entisen kodin väliä, joka päivä edestakaiset kilometrit yli sata päivässä. Senkin minä maksoin.

Auto oli miehen, oma piti hankkia. En sitä saanut käyttää, itse kun kerran eroa halusin. Totta tosiaan, mieshän oli ollut niin ihanan yhteistyökykyinen ja yhteen hiileen puhaltava jo monta vuotta. MINÄ tässä halusin taas, ja olin syyllinen. En vaan enää suostunut sitä syyllisyyttä kantamaan, myös mies on vastuussa itsestään, tekemisistään, siitä kaikesta mitä tässä en kirjoita.

Kaikille tutuille ja tuntemattomille tiedoksi, hän ei koskaan minua pahoinpidellyt fyysisesti, ei sormenpäällään edes uhannut koskea. Henkisesti raatelu on mielestäni pahempaa, olisi mieluummin vaikka lyönyt, tämä oli helvetti maanpäällä. Katkerana tästä, ikinä en anna anteeksi, ikinä en pysty enää vanhassa kodissa hengittämään kunnolla. Se on edelleen jäljellä, en pysty sitä myöskään myymään, meidän lasten koti. Lapset muistavat sieltä paljon asioita. Puhuvat paljon vanhasta kodista, minä en pysty. En vain pysty, edes nyt. En vielä, ehkä en koskaan.

Seuraavana syksynä astui elämääni maailman paras ihminen. Ihminen joka jaksoi kuunnella. Silittää päätä, kun itkin, itkin ja itkin.

Poika muutti isänsä kanssa, minä itkin. Itkin menetettyä lasta, manipuloitua pientä ihmisalkua, joka oletti isänsä olevan Jumala. Ajatuksia syötettiin pieneen päähän minkä kerittiin, minä kestin, hymyilin, olin asiallinen. Kaiken yläpuolella, enää en alentuisi miehen tasolle, olen viisaampi. Kaikki hyvä palkitaan lopulta, niin uskoin.

Poika ei kahteen kuukauteen ollut luonani ilman valtavaa huolta isästä, itki ja huusi, ettei halunnut minua vaan isän. Ja minä itkin, itkin menetettyä lastani, lasta jota rakastan, lasta joka joskus rakasti minua, rakastaa vieläkin. On vain pieni niin sekaisin, yritin selittää, lapsen kielellä. Niin hyvin kuin osasin. Kaikkeni yritin, kaikkeni olen antanut, lapsi ei ymmärrä. Ei näe sitä mitä aikuiset. Lapsen maailma on mustavalkoinen. Minä olin jättänyt isän ja hänet, minä olin hyljännyt.

Oikeasti en ollut, ikinä en olisi poikaa jättänyt. Mutta pojan psyyke ei olisi kestänyt enää sitä, että olisin pakottanut luonani asumaan, 5 vuotias tietää mitä haluaa. Minä luovuin, minun oli pakko, lapsen takia. Itseni takia, kaikkien hyväksi. Minä kestän, olen jo iso tyttö. Joskus poika ymmärtää tai sitten ei, se riski on otettava.

Tästä ei pitänyt tulla näin syvällistä, yksityiskohtaista vuodatusta, jotenkin tämä on nyt vain saatava ulos. Tästä ei tiedä kaikkea kukaan muu kuin minä ja exmies. Niin on parempi, niin sen kuuluu olla. Nyt olen vahva, vahvempi kuin koskaan.

Nyt minulla on se joku, joka aina sanoo ”kyllä me pärjätään” ja nyt uskallan jo uskoa siihen. ME pärjätään kyllä.